Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.
— Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin, oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?
— Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen; minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.
— Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt uskon.
— Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri, jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota uskovaiset sanovat Antikristukseksi!
— Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?
— Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat ja he eivät kuule!
— Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa, ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa, puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.
Hirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n silmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua tilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet sepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka oli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki kertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton malttamattomana vielä kerran huudahti:
— Mutta puhukaahan toki, kertokaa!