— Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna kasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä, nainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän, peittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla, toimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen siunaava pelastajaani.
Tuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti. Lumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen viehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.
Felton lähestyi häntä ja lausui hellästi:
— Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!
Mylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri selitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin tarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.
Felton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.
— No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä uskallan!
Ja nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken kuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.
Felton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus joutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.
Mutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady joutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin: