— Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.
Mylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa sitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.
— Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja sinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut hänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota tuottavana!
— Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.
— Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa! jatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään Jumalan koston edellä!
— Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.
— Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!
Mylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.
— Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni, olla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.
— Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella on myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota minä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä, Felton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän tunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen mies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään, sitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in palatsiin.