Tällä hetkellä tunsi d'Artagnan luunsa ja ytimensä vapisevan. Hetki, joka nyt oli tulossa, oli kaiketikin ratkaiseva koko hänen elämänsä kohtalon. Senpätähden hänen silmänsä tähtäsivät tuskallisesti sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään.
Ludvig XIII ilmestyi näkyviin, käyden seurueensa etunenässä; hän oli metsästyspuvussa, vielä aivan pölyisenä, suuret saappaat jalassa ja piiska kädessä. Ensi silmäyksellä päätti d'Artagnan kuninkaan olevan myrskytuulella.
Mutta vaikka tämä Hänen Majesteettinsa mieliala oli silminnähtävä, ei se estänyt hovimiesten järjestymästä riveihin pitkin hänen tietänsä; kuninkaan esihuoneissa on toki parempi joutua vihastuneenkin silmän huomattavaksi kuin jäädä kokonaan huomaamattomaksi. Kolme muskettisoturia eivät hekään siis empineet astumasta askeleen esiin, mutta d'Artagnan sitä vastoin jäi heidän taaksensa piiloon; vaan vaikka kuningas persoonallisesti tunsi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen, kulki hän heidän editsensä katsahtamatta heihin, puhuttelematta heitä ja aivan kuin hän ei olisi heitä koskaan nähnyt. Mutta herra de Tréville, kun kuninkaan silmät hetkiseksi pysähtyivät häneen, kesti tuon silmäyksen niin lujana, että kuningaspa se ennemmin silmänsä poispäin käänsi; jonka perästä Hänen Majesteettinsa, itsekseen murahtaen, astui huoneesensa.
— Asiat käyvät huonosti, virkkoi Athos hymyillen, eikä meitä tehdä ritareiksi vielä tälläkään kertaa.
— Odottakaa täällä kymmenen minuuttia, sanoi herra de Tréville; ja jos ette kymmenen minuutin kuluttua näe minun tulevan, palatkaa hotelliini: sillä tarpeetonta on sitte minua enää odottaa.
Neljä nuorta miestä odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, kaksikymmentä minuuttia; ja kun ei herra de Tréville'ä vieläkään näkynyt, menivät he pois, levottomina siitä mitä oli tapahtuva.
Herra de Tréville oli rohkeasti astunut kuninkaan vastaanottohuoneesen ja kohdannut Hänen Majesteettinsa sangen pahalla tuulella, istumassa nojatuolissa, lyöden saappaitansa piiskanvarrella; tämä kaikki ei estänyt herra de Tréville'ä mitä levollisimmalla tavalla tiedustamasta Hänen Majesteettinsa vointia.
— Huonosti, herra, huonosti, vastasi kuningas, minulla on ikävä.
Se oli tosiaan vaikein tauti Ludvig XIII:lla, jonka kerrotaan usein ottaneen jonkun hovimiehistä ikkunan luokse ja lausuneen hänelle: herra se ja se, nähkäämme yhdessä ikävää.
— Kuinka! Teidän Majesteetillanne ikävä! sanoi herra de Tréville. Eikös Teidän Majesteettinne kuitenkin tänään ole suvainnut nauttia metsästyksen huvia?