— Kaunista huvia! Kaikki pilautuu, totta tosiaan, enkä minä tiedä, otuksillako nyt enää ei ole jälkiä, vai koirillako nyt enää ei ole vainua. Me saamme liikkeelle hirven, ajamme sitä kuusi tuntia, ja kun se on valmis heittäytymään, kun Saint-Simon nostaa torven suullensa puhaltaakseen halalii, — raps! koko koiraliuta joutuu harhapolulle ja syöksee muutaman hirvenvasikan jälkeen. Saattepas nähdä, että minun täytyy kokonaan luopua ajojahdista niinkuin jo olen luopunut haukkajahdista. Oh! minä olen aika onneton kuningas, herra de Tréville! Minulla ei ollut kuin yksi jahtihaukka jälellä, ja sekin kuoli toissapäivänä!
— Todella, armollisin herra, minä käsitän Teidän epätoivonne; mutta onhan Teillä jälellä vielä koko joukko sekä varpus-haukkoja että muita jahtilintuja.
— Eikä ketään, joka kykenisi niitä opettamaan; haukanopettajat kuolevat sukupuuttoon, ei ole enää muita kuin minä, joka ymmärtäisi metsästystä. Minun jälestäni on kaikki lopussa, eikä sitten enää metsästetä muutoin kuin satimilla, verkoilla ja ansoilla. Jospa minulla vaan edes olisi aikaa harjoittaa oppilaita! mutta kyllä kai! — tuossa kardinaali, joka ei anna minulle hetken lepoa, joka puhuu minulle milloin Espanjasta, milloin Itävallasta, milloin Englannista! Ah, kardinaalia mainitessani, herra de Tréville, minä en ole tyytyväinen teihin.
Herra de Tréville odotti juuri tuota käännettä. Hän tunsi kuninkaan juurtajaksain; hän ymmärsi, ett'eivät nuo vaikerrukset olleet muuta kuin esipuhetta, jonkunmoista rohkeuteen pyrkimistä, ja nyt hän oli päässyt mihin aikoi.
— Ja millä tavalla olen ollut kyllin onneton pahoittamaan Teidän Majesteettinne mieltä? kysyi herra de Tréville, ollen olevinansa hyvin hämmästyksissään.
— Silläkös tavalla te toimitatte virkaanne, herra? jatkoi kuningas, vastaamatta suoraan herra de Tréville'n kysymykseen; senkö vuoksi minä olen nimittänyt teidät muskettisoturieni kapteeniksi, että ne ottaisivat ihmisiä hengiltä, myllertäisivät kokonaisia kaupunginosia ja tahtoisivat polttaa koko Pariisin, ettekä te hiiskahtaisi sanaakaan? Vaan mitäs, jatkoi kuningas, epäilemättä olen minä liian kiireissäni teitä syyttelemään, epäilemättä ovat rauhanrikkojat jo vankeudessa, ja epäilemättä olette te juuri tulleet ilmoittamaan minulle, että oikeus on pantu toimeen.
— Armollisin herra, vastasi herra de Tréville levollisesti, minä päinvastoin olen tullut anomaan oikeutta.
— Ja ketä vastaan? huudahti kuningas.
— Panettelijoita vastaan, sanoi herra de Tréville.
— Ah, sepä on uutta, virkkoi kuningas. Etteköhän vaan aio sanoa, että nuo teidän kirotut kolme muskettisoturianne, Athos, Porthos ja Aramis, sekä tuo béarnelainen poika, eivät hyökänneet kuin vimmatut Bernajoux-paran kimppuun, eivätkä ole kolhineet häntä sillä tavalla, että hän uskottavasti tällä hetkellä taistelee kuoleman kanssa! Etteköhän aio sanoa, etteivät he sitten ole piirittäneet herttua de la Trémouille'n hotellia ja tahtoneet pistää sitä tuleen! — seikka, joka kenties ei olisi ollut varsin suureksi vahingoksi sota-aikana, koska tuo hotelli on pesäpaikkana hugenoteilla, vaan joka rauhan aikana on harmittavan ikävä esimerkki. Sanokaa, aiotteko kieltää kaiken tämän?