Kolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in, pahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät hänet kynnyksellä.
— Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.
— Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se on hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!
— Kuka hän? kysyi Athos.
— Se mies!
— Kuka mies?
— Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt silloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen kauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama, jota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama, jonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois. Minä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen kauhtanaansa.
— Saakeli! sanoi Athos mietteissään.
— Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me saavutamme hänet kyllä.
— Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen suuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen ja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä edes saavuttamatta.