— Näette! vastasi mylady.
Tuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.
— Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän änkyttäen.
— Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan todistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen mitä hartain katolilainen!
— Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti; tämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään rasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme teidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken mainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen vuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.
— Mikä hänen nimensä on?
— Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n nimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.
— Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?
— Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä. Tunnetteko ehkä hänet?
Mylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä herännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen kamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin vihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon hirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän kasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo tuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.