— Niin te juuri; nyt minä tunnen teidät: te olette rouva Bonacieux.
Nuori nainen säpsähti hämmästyksestä ja vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin.
— Oh, elkää kieltäkö, vastatkaa! jatkoi mylady.
— No niin, minä myönnän, rouva, sanoi hoidokas; olemmeko kilpailijoita?
Mylady'n silmissä leimusi niin raivokas hehku, että rouva Bonacieux toisissa oloissa olisi kauhistuksesta juossut pakoon; mutta häntä vallitsi kokonaan hänen lemmenkateutensa.
— Antakaas kuulla, sanokaa minulle, rouva, jatkoi rouva Bonacieux voimalla, jota hänellä ei olisi luullut olevan, oletteko olleet hänen lemmittynsä?
— Oh, en koskaan, huudahti mylady äänellä, joka ei suonut epäilykselle sijaa; en koskaan, en koskaan!
— Minä uskon teitä, sanoi rouva Bonacieux; mutta miksi te sitä noin monesti vakuutatte?
— Kuinka, ettekö ymmärrä minua? sanoi mylady, joka oli tointunut hämmennyksestään ja voittanut kaiken malttinsa.
— Kuinka minä voisin ymmärtää? Minä en tiedä mitään.