— Te ette siis ymmärrä, että kun herra d'Artagnan oli minun ystäväni, uskoi hän minulle salaisuutensa?
— Todella?
— Te ette ymmärrä että minä tiedän kaikki: kuinka teidät ryöstettiin pois pienestä paviljongista Saint-Germain'issä, kuinka hän ja hänen ystävänsä olivat epätoivossa ja kuinka he sittemmin turhaan ovat kokeneet saada teistä selvää. Mitenkä olisin voinut siis olla hämmästymättä, kun aavistamatta huomasin olevani aivan teidän edessänne, teidän, josta me niin usein olemme puhelleet, jota hän rakastaa täydestä sielustaan ja jota hän sai minunkin rakastamaan ennenkuin vielä olin teitä nähnytkään! Ah, rakas Constance'ni, minä näen teidät siis nyt vihdoinkin edessäni!
Ja mylady ojensi sylinsä rouva Bonacieux'ille, joka kaikesta mitä edellinen oli sanonut, oli joutunut siihen täyteen uskoon, että tuo nainen, jota hän hetkistä ennen oli pitänyt kilpailijanansa, päinvastoin oli hänen paras ystävänsä.
— Oi, antakaa minulle anteeksi, sanoi hän, nojautuen hänen olkapäätänsä vasten, minä rakastan häntä niin suuresti!
Molemmat naiset viipyivät hetkisen toinen toisensa syleilyksessä. Varma on, että jos mylady'n voima olisi ollut hänen vihansa vertainen, ei rouva Bonacieux olisi päässyt elävänä tästä syleilyksestä.
Mutta kun hän ei voinut häntä pusertaa kuoliaaksi, hymyili hän hänelle.
— Oi, minun suloinen pikku oma ystäväni! sanoi mylady, kuinka onnellinen olen kun tapasin teidät! Antakaa minun katsella itseänne. Ja näin sanoen tähtäsi hän häntä terävästi silmillään. Niin, te se todellakin olette. Ah, minä näen nyt teidät aivan semmoiseksi kuin minulle on teidät kerrottu!
Nuori naisparka ei osannut aavistaa, mitä julmia tuumia kuohui tuon puhtaan otsan ja noiden loistavien silmien takana, joissa hän luki vaan sääliä ja myötätuntoisuutta.
— Te tiedätte siis, kuinka paljo minä olen saanut kärsiä, sanoi rouva Bonacieux, koska hän on sanonut teille mitä hän kärsi; mutta hänen tähtensä kärsiminen on suloista.