Mylady viittasi häntä istumaan vastapäätä pöydän ääreen, kaasi pieneen lasiin Espanjan viiniä ja asetti hänen eteensä palasen linnun rintaa.
— Kas, sanoi hän, eikö kaikki ole meille myötäistä! Kas, kuinka rupeaa hämärtämään; päivän koitteella saavumme suojapaikkaamme, eikä kukaan aavista meidän olopaikkaamme. Rohkeutta vaan! Syökää vähä!
Rouva Bonacieux söi aivan koneenomaisesti muutaman suupalan ja maisteli hiukan viiniä.
— Kas näin, kas näin, sanoi mylady, nostaen lasin huulilleen, tehkää tällä tavoin kuin minä.
Mutta juuri kuin hän oli ryyppäämäisillään, jäi hänen kätensä liikkumattomasti ojennuksiinsa; hän oli kuullut tieltä päin kaukaista kavioiden kopinaa, joka läheni ja pian oli hän kuulevinansa hevoisten hirnuntaa.
Tämä melu tempasi mylady'n ilostansa, ikäänkuin myrsky herättää meitä ihanasta unesta; hän vaaleni ja riensi ikkunaan, jolla välin rouva Bonacieux vapisten nousi istuimeltaan ja piteli sen selkämyksestä kiini, estääksensä itseänsä kaatumasta.
Vielä ei mitään näkynyt; kuului vaan nelistämistä, joka yhä läheni.
— Oi, Jumalani! huusi rouva Bonacieux, mitä meteliä se on? Ne ovat meidän ystäviä tai meidän vihollisia, sanoi mylady hirveän kylmäkiskoisesti. Seiskaa siinä missä olette; minä sanon teille ketä he ovat.
Rouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin kuvapatsas.
Sillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan viidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen syynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut lukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.