Mylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä siksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.
Yht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja töyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan ratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten edellä.
Mylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän d'Artagnan'iksi.
— O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?
— Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!
— Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut astua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.
Ratsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.
— Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta nuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain, me voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on kaikki liian myöhäistä.
Rouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti polvilleen.
Mylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei onnistunut.