Samassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä vauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta kuului.
— Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.
— Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän ett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.
— Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti mylady.
Yht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen silmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in lasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.
Se oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän lasiin vakavalla kädellä.
— Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!
Mylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.
— Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski pirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta, jokainen tekee mitä voipi!
Ja hän syöksähti ulos huoneesta.