Rouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli samassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja koettavat turhaan päästä pakenemaan.
Muutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka silmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan häntä ei näkynyt.
Useita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen polttavalle otsallensa.
Vihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja kannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä kaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.
Yht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli tuntenut d'Artagnan'in äänen.
— D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!
— Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!
Samassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi sijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva Bonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.
D'Artagnan heitti kädestään pistoolin, joka vielä savusi, ja viskautui polvilleen lemmittynsä eteen; Athos pani pistoolinsa vyölleen; Porthos ja Aramis, joilla oli paljas miekka kädessä, pistivät ne takaisin tuppeen.
— Ah, d'Artagnan, minun syvästi rakastettu d'Artagnan'ini, vihdoinkin tulet! Sinä et ole pettänyt minua, sinähän se olet!