— Niin, niin, Constance! Nyt olemme vihdoin kohdanneet taas toisemme!
— Ah! Hän kyllä sanoi ett'et sinä tulisi, mutta minä toivoin kuitenkin; minä en tahtonut paeta. Voi, kuinka hyvin minä tein! Kuinka onnelliseksi tunnen nyt itseni!
Kuultuansa hän sanan, Athos, joka levollisesti oli istahtanut tuolille, nousi äkkiä seisovilleen.
— Hän? kuka hän? kysyi d'Artagnan.
— Minun seuralaiseni, joka ystävyydestä minua kohtaan tahtoi viedä minut mukanansa pois vainoojaini käsistä, ja joka vast'ikään pakeni tiehensä, koska hän luuli teitä kardinaalin henkivartijoiksi.
— Teidän seuralaisenne! huudahti d'Artagnan, vaaleampana kuin hänen lemmittynsä valkoinen huntu. Mistä seuralaisestanne te puhutte?
— Siitä, jonka vaunut odottivat portilla; eräästä naisesta, joka sanoo olevansa teidän ystävänne, d'Artagnan; eräästä naisesta, jolle te olette kertoneet kaikki.
— Mikä hänen nimensä on! huudahti d'Artagnan; Jumalani! Ettekö tiedä hänen nimeänsä?
— Kyllä se minulle sanottiin; malttakaas ... mutta sepä kummallista... Oi Jumalani! Päätäni pyörryttää, minä en näe mitään enää.
— Apua, apua, ystäväni! Hänen kätensä ovat jääkylmät, huudahti d'Artagnan; hän voi pahoin; suuri Luoja, hän menee tainnuksiin!