Sillä välin kuin Porthos kaikella äänensä voimalla huusi apua, kiiruhti Aramis pöydän luokse ottamaan lasin vettä, mutta hän pysähtyi nähdessään Athoksen, haahmo hirmuisesti muuttaneena, seisovan pöydän ääressä, hiukset pystyssä, silmät jäykkinä hämmästyksestä, ja katsovan erästä lasia mitä kauheimman epäluulon vallassa.
— Oh, sanoi Athos, eihän toki sentään, ei se voi olla mahdollista! Jumala ei voisi suvaita semmoista rikosta.
— Vettä, vettä! huusi d'Artagnan; vettä!
— Voi naisraukka, voi naisraukka! mutisi Athos murtuneella äänellä.
Rouva Bonacieux avasi silmänsä d'Artagnan'in suudelmiin.
— Hän toipuu! huudahti nuori mies, oi Jumalani, minä kiitän sinua!
— Rouva hyvä, sanoi Athos, rouva hyvä, taivaan nimessä, kenen on tämä tyhjä lasi?
— Minun, herra, vastasi nuori nainen kuolevan äänellä.
— Ja kuka kaatoi viinin lasiin?
— Hän!