— Kuka hän?
— Ah, nyt muistan, sanoi rouva Bonacieux, kreivinna Winter.
Neljä ystävystä huudahtivat yhteen ääneen; mutta Athoksen ääni kuului ylinnä.
Sillä hetkellä muuttui rouva Bonacieux'in muoto mustansinertäväksi; kamala tuska masensi hänet; hän vaipui läähättäen Porthoksen ja Aramiksen käsiin.
D'Artagnan tarttui Athoksen käsiin sanomattoman tuskan vallassa.
— Kuinka? sanoi hän, sinä siis luulet... Hänen äänensä sammui nyyhkytykseen.
— Minä luulen kaikkea, sanoi Athos, purren huulensa verisiksi, tukahduttaaksensa huokauksen.
— D'Artagnan, d'Artagnan! huusi rouva Bonacieux, missä sinä olet? Elä jätä minua; näethän, että minä olen kuolemaisillani.
D'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli suonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.
Hänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset silmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen ruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.