— Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa apua!
— Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei ole olemassa mitään vastamyrkkyä.
— Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!
Sitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren miehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa koko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi huulensa hänen huuliansa vasten.
— Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.
Huokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa d'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa, joka kohosi taivaasen.
D'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies huudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin hän.
Porthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.
Siinä silmänräpäyksessä näkyi ovella mies, melkein yhtä kalmankalpea kuin huoneessa-olijat; hän katseli ympärillensä ja näki rouva Bonacieux'in kuolleena, d'Artagnan'in pyörtyneenä.
Hän tuli juuri sinä huumauksen hetkenä, joka on suurten tapahtumien tavallinen seuraus.