D'Artagnan kätki kasvonsa Athoksen povelle ja puhkesi nyyhkytyksiin.
— Itke, sanoi Athos, itke, sinä sydän, joka olet täynnä rakkautta, nuoruutta ja elämää! Ah, kuinka mielelläni tahtoisin itkeä niinkuin sinä!
Ja hän veti ystäväänsä muassaan, hellänä kuin isä, lohduttavana kuin Herran palvelija, ylevänä kuin mies, joka on kärsinyt paljon.
Kaikki viisi ja heidän palvelijansa, jotka taluttivat heidän hevosiansa, lähtivät nyt menemään Béthune'n kaupunkiin, jonka reuna jo näkyi, ja pysähtyivät ensimäisen ravintolan edustalle, minkä tapasivat.
— Mutta, sanoi d'Artagnan, emmekös ajakkaan takaa sitä naista?
— Kyllä, mutta myöhemmin, sanoi Athos, minulla on vielä muutamia toimenpiteitä.
— Mutta hän livistää käsistämme, sanoi nuori mies, hän livistää käsistämme, ja se on silloin sinun syysi.
— Minä takaan hänestä, sanoi Athos.
D'Artagnan'illa oli niin suuri luottamus kaikkeen mitä hänen ystävänsä sanoi, että hän vaikeni ja meni allapäin ravintolahuoneesen.
Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa; he eivät voineet käsittää Athoksen varmuutta.