LXIII.
Päätös.
Pysyen kardinaalille antamassa lupauksessansa, lähti kuningas kuudentena päivänä seuraavaa kuuta pääkaupungistansa, vielä aivan hämmästyksissään siitä uutisesta, joka oli alkanut levitä, että Buckingham oli murhattu.
Vaikka kuningatar oli saanut tietää vaaran uhkaavan sitä miestä, jota hän niin syvästi rakasti, ei hän tahtonut ottaa uskoaksensa, kun ilmoitettiin hänen kuolemastansa; hänpä vielä sattui aivan varomattomasti huudahtamaan:
— Se on valhetta; hän on äskettäin kirjoittanut minulle.
Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen uskoa tuo kamala sanoma todeksi. La Porte, joka, samoin kuin kaikki muut, Kaarlo I:n julistaman käskyn johdosta oli pidätetty Englantiin, tuli ja toi mukanansa sen viimeisen ja surullisen lahjan, jonka Buckingham oli kuningattarelle lähettänyt.
Kuninkaan riemu oli ollut hyvin valtava; hän ei huolinut sitä laisinkaan salata, vaan antoi sen puhjeta esiin kuningattarenkin nähden. Niinkuin kaikilta heikoilta sieluilta, puuttui myöskin Ludvig XIII:lta jalomielisyys.
Mutta pian muuttui kuningas taas synkäksi ja pahoinvointiseksi; hänen otsansa ei ollut niitä, jotka pitkäksi aikaa kirkastuvat; hän tiesi, että kun hän palasi leiriin, joutui hän entiseen orjuuteensa; ja kumminkin hän palasi sinne.
Kardinaali oli kuninkaan lumoova käärme ja kuningas oli lintu, joka hyppii oksalta oksalle voimatta lentää pakoon.
Niinpä olikin palaus La Rochelleen peräti surullinen. Erittäinkin olivat meidän neljä ystävystä tovereidensa kummastuksen esineenä; he ratsastivat toinen toisensa sivulla allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. Athos oli ainoa, joka jolloinkulloin kohotti leveää otsaansa, salama välähti hänen silmistänsä, katkera hymy vilahti hänen huulillansa, ja sen perästä vaipui hän toveriensa lailla uinailemaan.