— Me.
— Onko hän vankeudessa?
— Hän on kuollut.
— Kuollut! toisti kardinaali, joka ei voinut uskoa korviansa; kuollut! Sanoitteko että hän on kuollut?
— Kolmasti koetti hän murhata minua ja minä annoin hänelle anteeksi; mutta hän murhasi sen naisen, jota minä rakastin. Silloin minun ystäväni ja minä otimme hänet kiini ja tuomitsimme hänet kuolemaan.
D'Artagnan kertoi nyt, kuinka rouva Bonacieux oli myrkytetty Béthune'n karmeliittaluostarissa, kuinka mylady oli tuomittu yksinäisessä talossa ja mestattu Lys-virran rannalla.
Väristys kulki kardinaalin ruumiin lävitse, vaikka hän ei hevillä vapissut.
Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, kirkastui kardinaalin tähän saakka synkkä muoto, ja kuvasti vihdoin täydellistä lempeyttä.
— Te olette siis, sanoi hän äänellä, jonka lauhkeus oli täydessä ristiriidassa hänen sanojensa ankaruuteen, itse ruvennut tuomariksi, ajattelematta, että ne, joille ei ole annettu toimeksi rangaista, ovat murhaajia.
— Armollinen herra, minä vannon, ett'en minä ole silmänräpäystäkään aikonut puollustaa henkeäni teitä vastaan. Minä antaudun sen rangaistuksen alaiseksi, minkä Teidän ylhäisyytenne suvaitsee minulle määrätä. Minä en pane elämälle niin suurta arvoa että pelkäisin kuolemaa.