— Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin…
— Mistä asiasta?
— Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle puhunut siitä sanaakaan.
— Urkkinut… erään naisen mielihalun… tyydyttänyt sen halun… kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä. Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää… sama se.
— Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen: Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta kuuluisan kaulanauhan.
— Kreivitär! — mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi häneen kirkkaimman katseensa.
— Kuulkaapa, — sanoi hän, — miksi te minuun katsotte niin hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien kanssa Ecolen rantakadun varrella?
Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne kiireesti hänen käteensä.
— Anteeksi, hyvä prinssi, — sanoi hän, — minusta oli niin tärkeätä huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.
— No, no, kreivitär…