— Mutta…
— Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa. Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.
Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.
— Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua rakasta, — jatkoi kardinaali. — Niin sanoitte itse.
— Ja sen toistan, — myönsi rouva de la Motte.
— Teillä oli siis jokin päämäärä?
— Tietysti.
— Mikä se oli, kreivitär?
— Tarvitseeko minun todellakin selittää?
— Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?