— Todellakin, — sanoi kuningas, — näytte ajavan meidän asioitamme hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.
— Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä palvellessani.
— Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.
— Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.
— Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.
— Sire…
— Asia on päätetty, — keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.
— Sire, pyyhittekö tuon erän? — kysyi herra de Calonne hätkähtäen.
— Pyyhin, — vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. — Ja minusta tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.
Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa nimensä kaiken muun alle.