Tällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.
— Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien joukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.
— Mikä erä se on, herra rahaministeri?
— Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.
— Kuningattarelle! — huudahti Ludvig XVI. — Viisisataa tuhatta kuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.
— Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.
— Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! — toisti kuningas. — Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla… ei, kaksi viikkoa sitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.
— Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja… tiedetäänhän, kuinka hän niitä käyttää… ei tämä ole lainkaan tavatonta…
— Ei, ei! — kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada säästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia kuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, — ei kuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva on jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten rikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen köyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen ansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.
Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta tällä hetkellä käyttänyt laatusanaa uxorius[vaimolleen alamainen]. Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti tämän rahaerän myönnettäväksi.