Tulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten luona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:
Kello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle kirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä asiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:
'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.
Böhmer & Bossange.'
Kuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian kauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.
Mutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että Böhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de Rohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken sovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan Ecole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti kardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla jalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa ilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki palvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan häntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen näköisenä.
— Kuulkaapa, — sanoi kardinaali, — kun tänään on maksupäivä, niin kysyn: onko kuningatar maksanut?
— Ei, monseigneur, — vastasi Böhmer. — Hänen majesteettinsa ei ole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut herra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.
— Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.
— Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä tahto, — jatkoi Böhmer. — Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta vakuuden, emmekä muuta vaadikaan.