— Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin tässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi arvopapereita… mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin tarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain paperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka maassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet. Määräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai kaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään kuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat, Lontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki tietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin hohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten ihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka timantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä muiden kanssa.
— Mutta mitä ajattelenkaan! — sanoi hän äkkiä. — Täytyyhän kiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit Böhmerille, niinkuin kuningatar käski.
Hän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka hehkuivat ja säteilivät.
— Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka punnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa Marie-Antoinetten povella… Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee, mutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja tavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava? Se on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi ei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään pulaan.
— Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada joltakulta apua. Kardinaalilta?… Ei ollenkaan. Jos kardinaali rakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi… jos hän lahjoittaisi timantit minulle…
Hän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään pyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän kuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi, varmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut, että minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että kokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä irti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen tunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän hitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti kamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.
— Hankkikaa ajuri, — sanoi hän, — tai vetokääsit, ellei hevosia enää saa.
Palvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan Temple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten portille.
16.
Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.