Olivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli omansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut olla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella, ellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.
Saatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan mielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa siivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka hän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen ei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi tuntia, ja hän istui yhä paikallaan.
Oliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin valmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta naista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja sulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien keskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei tylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä huomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli kyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit, mutta ei niistä välittänyt — turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö hupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä jalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä — se oli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen voi olla porvarillista kohtaan.
Huomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli Oliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut tuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle viehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan auringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten kumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina ja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään koskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla, raikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.
Hän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka tavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli estää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä; että vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää näkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa hänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta todellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä perusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään kääntänyt.
Jos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan perääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut parvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan pudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.
Kauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin tapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen, näki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti katseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki Olivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen, jota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin yhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja tunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:
— Kuningatar!
Sitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan uskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:
— Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!