Parin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny ei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille päin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua, varmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä puistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen suuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?
Charny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen kimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren seuralainen takaisin ja huusi vieraalle:
— Tulkaa, monseigneur!
Charny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi puuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne, mistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.
21.
Kuningattaren käsi.
Palattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta Charny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta onnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin Versaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain edistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen jäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta, kuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta. Puistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja. Yöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan uskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei tuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna kirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei pääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta jäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen onnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.
Mutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto oli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa toiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi yhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin tottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan nopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä johtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet häntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi rakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän olisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava joutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei toiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren luottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään, häpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä kuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.
Seuranaisen lausuma "monseigneur" oli myös ollut terveellinen, tosin melkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten hänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt, jos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon "monseigneuriksi" nimitetyn miehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä paisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?
Tällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi puoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään, kun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi jotakin uutta havaita.