Kuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka oli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä murtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten keskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä — hän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin — tässä tammen ja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin vanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen takana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.
Ilta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä ajatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys. Kaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki, edellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan mietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.
Vähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta huokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut ja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja viehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta kokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on ainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.
Charny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi kaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui lujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian kuuluvaksi. Kohta aukenee portti, — tuumi hän, — ja salpa narahtaa. Mutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli ajatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten; ettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja että vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät voisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.
— Salaisuus on vaarassa, — ajatteli Charny, — jos siihen sekaantuu hulluus. — Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä varomattomuutta.
Äkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin posket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina samoin kuin viime yönä.
— Kylläpä hän on rakastunut! — mutisi Charny.
Molemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja kiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti akkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät voineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla varovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli alamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja kuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut kiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään kastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.
Sillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle kuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin kuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan ystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla oli arvonimenä monseigneur.
— Mikä piilopaikka se on? — kysyi itseltään Charny. Sillä taholla, minne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden valkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka saattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?