Charny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni portti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla portinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon odottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta portista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.
Muutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun kuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa kunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui reippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi vähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.
Kuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille viitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan seuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri sammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski päänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin sanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta. Joka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.
Kuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä ääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun verhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän silloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan; kohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen viittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa äänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi rukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä väreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä suosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.
Mutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan — siltä ainakin näytti — niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies voi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, — huudahti vieras ihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:
— Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!
Kuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny tunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies näki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui niihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa kärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi siepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen kuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen. Molemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin yönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä paikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama raukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa sulkeutuvan portin narahdukset.
Emme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.
Pitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla, toivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen, eikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan kompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen kiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat, niin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja arvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi muuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää ole oikeutta olla heikko tai peloissaan.
Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen, ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta. Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.