23.
Nainen ja paholainen.
Jeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren levottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin älykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi aihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat ovat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut rouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön ilveily kaipaa selityksiä.
Päästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi, koettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä jo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään kaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä olettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra de Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt erääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli valkopyökkejä.
— Ihan varmaan, — ajatteli Jeanne, — tuo mies on rakastunut ja nähnyt kaikki.
Hän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:
— Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo kahdeksan aikaan maata.
Kun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:
— Minä en ota ketään vastaan.
— Kyllin selvää, — ajatteli Jeanne — Vain hullu ei käsittäisi, kuinka nyt on asian laita.