Kuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollut Charnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta. Jeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviin joutunut.
— Juoni on mennyt sekaisin, — tuumi hän. — Pariisiin! Nyt on aika purkaa se, mitä olen toimeen pannut.
Ja hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden kadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston, jonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen kylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti verhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni. Arvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.
Jeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä, pöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean kirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki repimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan valmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti kardinaali:
— Rakas kreivitär!
Ja hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin, joita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen. Sitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin hyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa vakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne keskeytti hänet sanomalla:
— Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja että teitä siitä kiitän?
— Mistä hyvästä?
— En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle lähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä toimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista. Teidän sydämenne ei häpäise itseänsä.
— Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, — vastasi kardinaali.