— Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, — vastasi Jeanne. — Sanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?
— Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin kuolen.
— Sen kyllä huomaan, — sanoi kreivitär ivallisesti, — ja päästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti takaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne samalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.
— Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin rohkea!
— Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään, paitsi kun näkyy vaara.
— Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain silloin, kun vaara on likellä.
— Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa…
— Ei mitään, kreivitär, — keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on tehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä palaan Versaillesiin.
— Yksinännekö? — kysyi kreivitär.
— Siis jättäisitte minut! — sanoi kardinaali moittivalla äänensävyllä.