— Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.
— Jos kerran täytyy kuolla, — sanoi kardinaali synkästi, — niin minulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon helvetti, missä tapaan rikostoverini!
— Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! — sanoi kreivitär. — Alamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette perikatoon naisen!
Kardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:
— Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä tapaa hylkää minua!
— Puhun teille hänen nimessään.
— Vaatiiko hän siis lykkäystä?
— Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.
— Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä — varmempia paikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.
— Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni raskas taakka — teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.