Charny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.

— Madame, — sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, — jollen olisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin anteeksi!

— Tekö minua rakastaisitte? — huudahti kuningatar katkerasti nauraen. — Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!

— Voi, madame!

— Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua siitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten rakkauteni toiselle miehelle… monsieur, pois valheet, te ette minua rakasta!

— Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja tässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota sellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.

Kuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen kiihkoisella liikkeellä.

— Te olette nähnyt… ja kuullut… ja minut te näitte, niinhän sanoitte! — puhui hän tukahtuneella äänellä. — Kuka muu se olisi ollut kuin minä… älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa paikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini juuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni rintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, — minä, joka sillä tapaa kohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle — jos sanon teille: herra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan vain yhtä olentoa… ja te se olette… voi, Jumalani, riittääkö se saamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on keisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen liekki?

Charny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli huumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan, rinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut hänen huuliaan.

— Sallikaa minun kiittää Jumalaa, — mutisi hän. — Jollen ajattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.