Ja näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle suuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen voitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä enemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja alakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni marttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan juurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.
— Tässähän te sanoitte, — mutisi hän, — heidät nähneenne?
— Juuri tässä, madame.
— Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?
— Tässä, teidän majesteettinne.
Nyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa puistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen polvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui hän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi liikkumatta, synkkänä.
Kuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että kyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä Marie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:
— Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut teille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei sitä salli — minä taivun.
— Madame… mutisi Charny.
— Olen tehnyt, — jatkoi kuningatar, — mitä ei yksikään muu nainen olisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun ei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen miehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen seisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään, että kiellätte minulta käsivartenne avun.