— Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.
— Ottakaa selko, onko täällä ketään, — sanoi kuningatar. Charny totteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän ilmoitti, ettei ketään näkynyt.
— Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?
— Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni kauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime öinä näin… Ranskan valhekuningattaren.
— Tässäkö? — huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä oli seissyt.
— Tämän kastanjan juurella, madame.
— Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, — sanoi Marie-Antoinette, — sillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan paikkaan takaisin.
Charny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen kuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen viattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.
Kello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli tuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen kertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä. Vihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin kirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.
— Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, — sanoi hän. — Sellainen kova onni sattuu vain minulle!