— Mihin aikaan?
— Joka kerta kello kaksitoista.
— Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole kellekään puhunut?
— En kellekään.
— Mennään puiden varjoon odottamaan.
— Ah, teidän majesteettinne!
Kuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen suuntaan.
— Ymmärrätte kaiketi, — sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten Charnyn ajatukseen, — ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä asiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo niin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle oikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan ulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään ole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi syytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää, tai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on kuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman varmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta olette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin myötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat nämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse paljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?
— Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä asiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa, mutta ei enää epäluuloja.
— Te olette ainakin rehellinen mies, — sanoi kuningatar vilkkaasti, — sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on ansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette, mutta haava paranee.