Charny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi romahtanut hänen päälleen.
— Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, — jatkoi kuningatar hilpeästi. — Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta kuningattaren rakastaja pakeni.
Iloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on saanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon poikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat sille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.
— Tällä kohtaa hän oli, — sanoi Charny.
— Minulla on mukanani kaikki avaimet, — vastasi kuningatar. — Avatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.
He astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri silloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän tarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten Charnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin pensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan puistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti sulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.
— Hyvästi, — sanoi kuningatar. — Menkää nyt takaisin asuntoonne. Huomenna tavataan.
Hän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui kiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.
Sen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden seasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella. Tämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.
25.