Filipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa ahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.
— Madame, — sanoi hän, — tosin olen vasta tänään saanut tietää, että herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo kauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden vaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka on lähinnä Apollo-kylpylää.
Nyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella ihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies vihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:
— Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.
Filip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar vaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:
— Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!
26.
Kardinaalin mustasukkaisuus.
Kardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne, jotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei toivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon kuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon perästä.
Aluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen lemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi tietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja rakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä ennen — jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi kaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä sattui häntä itseään kohti.