Kun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä, kuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut hänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua, levottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä yleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet muuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.
Tämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä ainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon ja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin Jeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta, ja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli pian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan kardinaali kysyi kiihkeästi:
— Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan kuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te sallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?
— No no, monseigneur, — vastasi Jeanne, — malttakaa, sitä pyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon hyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.
— Eihän voikaan niin julma olla, — sanoi kardinaali, jota lepytti toivo saada uutisia. — No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?
— Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa tai Versaillesissa.
— Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta…
— Mutta mitä?
— Todistukset?
— Voi taivas, — huudahti Jeanne, — mitä tarkoitatte, monseigneur? Vai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko järjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?