— Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva nainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee epätoivoon.
Jeanne katsahti häneen hämmästyneenä.
— Selittäkää, mitä ajattelette, — sanoi hän väristen, ei pelosta, vaan ilosta.
Hänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin mustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin kuin olisi osannut toivoakaan.
— Myöntäkää, — jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt intohimoaan, — että kuningatar ei tahdo minua tavata.
— Sitä en väitä, monseigneur.
— Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua — enkä sitä vielä edellytä — pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei herättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on pannut merkille uutterat käyntini.
— Voi, monseigneur! — huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä, että saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin salaavinaan.
— Kuulkaapa, — jatkoi kardinaali, — kun viimeksi tapasin kuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku hiiviskellyt.
— Turha luulo.