— Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.
— Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja jos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä jonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin kohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän juuri teidän tähtenne uhraa?
— Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa, jos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.
— Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota syytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta kohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.
— Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa…
— Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen itseeni.
— Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?
— Sehän on hyvin helppo ottaa selville, — vastasi Jeanne viitaten kirjoituspöytään. — Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.
Kardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.
— Ja te viette hänelle kirjelippuni? — sanoi hän.