— Meidän etuamme, — sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. — Minä siis odotan.
— Ja minä lähetän naisen kohta tänne.
Réteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein askelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.
Tässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti itse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle merkkinä tulla alas kadulle.
— Se on varova tyttö, — tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan olevan pimeän.
Jeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei näkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen suostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.
— Hän tulee varmaankin alas pimeässä, — ajatteli Jeanne, — eikä siinä ole mitään vaaraa.
Ja hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli ottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.
— Se hupsu, — tuumi kreivitär harmissaan, — kuinka paljon hän hukkaa kallista aikaa riepujensa takia.
— Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista! Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.