— Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.
Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta mitään vastausta ei tullut.
— Se naikkonen on varmaankin sairastunut, — mutisi Jeanne raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, — eikä pääse liikkeelle. Mutta ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.
Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita. Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.
— Entä jos joku olisi hänen luonaan? — ajatteli kreivitär.
— Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin portaissa jonkun…
Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian ratkaisi seuraava uusi ajatus:
— Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina pulasta.
Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut, vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen takaa kuului levottomia askelia.
Läähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä ei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin, arvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut — oli vain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.