— Oliva, Oliva! — sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.
— Avatkaa, avatkaa! — joudutti Jeanne.
Ovi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla oli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot käsiinsä.
— Oliva! — sanoi mies. — Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti hiljaa kreivinnan päähinettä.
— Kreivitär de la Motte! — huudahti hän sellaisella äänensävyllä, joka mainiosti kuvasti hämmästystä.
— Kreivi de Cagliostro! — mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.
Niiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin pahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen synkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin suurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi melkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi hänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja istumaan.
— Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? — kysyi Cagliostro levollisesti.
— Monsieur… sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää katsettaan kreivin silmistä, — minä tulin… hakemaan…
— Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani, joka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän arvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.