Jeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.
— Varmaankin, — jatkoi tämä tyyneesti, — jouduitte sen saksalaisen vintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo eikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja sitten hän kai nukahti jälleen.
— Älkää häntä toruko, monsieur, — sanoi Jeanne jo hieman keveämmin, kun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.
— Eikö juuri hän avannut porttia?
— Luullakseni se oli hän… mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä nuhteita?
— Sen voin luvata, — myönsi kreivi hymyillen. — Mutta selittäkää nyt asianne, madame.
Ja kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse aukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä tarkoituksesta.
— Minä tulin, — sanoi hän kiireesti, — kysymään teiltä neuvoa, herra kreivi, eräiden huhujen johdosta.
— Mitä huhuja ne ovat?
— Suokaa minulle aikaa, — vastasi Jeanne. — Asia on hyvin arkaluontoinen…