— Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, — sanoi kuningatar tyynesti. — Ettekö ole tavannut ketään, — jatkoi hän yhtä levollisesti, — esimerkiksi kardinaali de Rohania?
— Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä…
— Hyvä, — keskeytti kuningatar. — Ei mennä vielä pitemmälle. Niin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan, ei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte sanoessaan: Odottakaa, tarkoitti… Ei, en arvaa mitään enkä tahdokaan arvata… Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette kertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä tiedän kaikki.
Tämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa jo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi osaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:
— Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on aina rikos.
Marie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.
— Tosin tämä kuitti, — sanoi hän, — on väärennetty, ellette ole saanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten, että saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin viedä timantit takaisin.
— Milloin vain teidän majesteettinne käskee, — sanoi Bossange. — Rehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.
— Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän yksin voi meitä opastaa.
— Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä vastauksen saamme? — kysyi Böhmer.