— Sen saan tietää ennen kuin te, — vastasi kuningatar. Minä juuri autan teidät pulasta. Menkää nyt.
Heidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa jälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä etsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme jalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.
Kardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua, jonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä sanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta kaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi enää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen ritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisi mahdottomiksi käyneisiin suhteisiin. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja tarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse paperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli muovaellut.
— Kiemaileva, oikullinen, uskoton! — huusi hän epätoivoissaan. — Mutta kyllä minä kostan!
Hän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät heikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.
— Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, — ajatteli hän, — toinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän otti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi sittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.
Ja onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen kirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta. Viimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti kardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut, että vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan näitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan kotoisin Versaillesista.
Juuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän hämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät hänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta tämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange uhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.
— Mitä se merkitsee? — tuumi kardinaali. — Antakaa heidän tulla.
He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle. Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.