— Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, — huusi kardinaali, — mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?

Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.

— Käykö täällä samoin kuin siellä? — näkyi Böhmer silmäniskulla kysyvän kumppanillaan.

— Ei, ei, — vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. — Minä puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.

Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja lausui sen heille vasten kasvoja.

— Monseigneur, — äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun jälkeen huokauksen, — oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.

— Joko ette ole hulluja, — vastasi kardinaali, — ja silloin teidät viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!

— Monseigneur, me emme ole hulluja… meiltä on varastettu!

— Mitä se minuun kuuluu? — tiuskasi kardinaali. — Enhän minä ole poliisi.

— Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, — nyyhkytti Böhmer. — Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy…